All pictures copyright by Frisian Gem unless mentioned otherwise

30.7.2016

Antje on poissa

Ei voi olla totta?!

Viime maanantaina koin yhden elämäni raskaimmista tapahtumista. Se oli kuin toisinto viiden vuoden takaa, jolloin menetin kooikerini Kissmon. Edellisenä päivänä ja kaikkina sitä edeltävinä päivinä Kissmo oli oma iloinen, riehakas itsensä. Yöllä alkoi raju oksentelu, lyhyitä tajuttomuuskohtauksia, koira oli kuumeinen ja erittäin kivulias. Päivystyksessä todettiin ikenien olevan valkoiset/värittömät, koira nesteytettiin, se sai kipulääkkeitä sekä kortisonia ja seuraavana aamuna oli tarkoitus tehdä lisätutkimuksia ja verikokeita erikoislääkäreiden toimesta. Mitään ei ollut kuitenkaan tehtävissä, koira hiipui hiljaa pois, ja aamulla ehdin sanoa hyvästit rakkaalle Kissmolleni, jonka kaikki elintoiminnot olivat jo loppuneet tai loppumassa. Diagnoosi oli IMHA (immuunivasteinen hemolyyttinen anemia), koska eläinlääkärin (ja laboratoriotulosten) mukaan koiran elimistö ei enää tuottanut lainkaan punasoluja. Myöhemmin keskustelin Kissmon oman eläinlääkärin kanssa, joka epäili vahvasti haimasyöpää oireiden perusteella. Hänen mukaansa salakavalaa haimasyöpää on vaikea havaita, ennen kuin on liian myöhäistä, ja rajut oireet vastasivat hänen mukaansa myös tätä diagnoosia.





Antjen äkilliset oireet

Viime sunnuntaina kävimme koirien kanssa uimassa ja perinteisellä metsälenkillä. Myös Antje halusi pulikoida vedessä innokkaasti kuten tavallisesti; pyydysteli hyönteisiä ja pikkukaloja vedestä, ja tassutteli sitten mahaan asti ulottuvaan veteen seisomaan kertoen katseellaan, että "otapa valjaistani kiinni, niin uidaan taas yhdessä vähän". Kotimatkalla se leikki ja riehui etenkin Vonnen kanssa poikkeuksellisen innokkaasti. Kaikki koirat popsivat mustikoita metsässä välipalaksi veden kera, ja kotona uni maistui Antjelle, Muskelle ja Vonnelle uintiretken jälkeen.



Myöhään samana päivänä eli sunnuntaina illalla/yöllä kiinnitin huomiota siihen, että Antje ei ollutkaan omalla paikallaan nukkumassa, vaan oli hakeutunut saunan perimmäiseen nurkkaan, jossa se kyyhötti ja tärisi oudosti, Ensin pelästyin, että olisiko järvessä ollut sinilevää, mutta Kiljavan rannoilla sitä ei pitäisi olla enkä sitä huomannut (hiljattain viimeksi käytännössä testattu ja levärekisteristä tarkistettu ollessamme uimassa Musken, Vonnen ja miehen kanssa).




Koska edellisenä päivänä uintireissulla oli ollut todella kuuma sää, annoin Antjelle hieman Orelade nestetys/elektrolyyttijuomaa, jota se joikin halukkaasti.  Yöllä Antje vaihtoi jatkuvasti paikkaa, hakeutui yksinäisyyteen ja vaikutti todella kivuliaalta täristen voimakkaasti. Olisiko Antje satuttanut edellisenä päivänä riehuessaan jonkin jäsenensä tai selkänsä? Pahaenteisesti kuitenkin huomasin, että Antjen ikenet eivät olleet normaalin vaaleanpunaiset..., myös silmien valkuaiset näyttivät ainakin yön hämärässä jotenkin kellertäviltä? Antjella oli myös korkea kuume.  Antjen kivut kovenivat, ja huomasin sen aristelevan ylävatsaa, jossa kipukohtaukset näkyivät ulospäinkin aaltomaisina, voimakkaina kouristuksina. Olin jo lähdössä Hattulan eläinsairaalan päivystykseen klo 3 aikaan yöllä, mutta päätin kuitenkin odottaa aamuun annettuani Antjelle Rimadyl-kipulääkettä, jota oli muutama tabletti jäänyt joskus lääkekaappiin, sekä laitettuani sille B&T-verkkoloimen päälle. Tiesin päivystyksessä olevan useimmiten öisin ruuhkaa, ja vain yksi eläinlääkäri paikalla (jolla mahdollisesti myös leikkauksia). Pitkä odotusaika päivystyksessä kovasti kipuilevana ei olisi Antjen kannaltakaan ollut mielekästä, joten valvoin Antjen vierellä melkein koko yön odottaen aamua.




Kipulääkkeen saatuaan Antje nukkuikin muutaman tunnin suhteellisen rauhallisesti, kunnes aamulla klo 6 heräsi jälleen niin kovaan kipuun, että oksensi rajusti ja horjahti lattialle saatuaan ohimenevän tajuttomuuskohtauksen. Tähän asti tilanne eteni aivan kuin edellä kertomani Kissmon tapauksessa viisi vuotta sitten, jolloin lähdimme tosin yöllä klo 2 viemään Kissmoa Vantaalle päivystykseen. Pääsimme Antjen kanssa heti aamulla ensimmäisten joukossa yksityisen eläinlääkärin vastaanotolle, johon meidät otettiin kiireellisenä tapauksena päivystysluonteoisesti ystävällisesti vastaan huolimatta siitä, että kaikki potilasajat oli jo varattu ja odotushuone oli täynnä asiakkaita.




Cushingin taudista

Antjen kohdalla on ollut vahva epäily Cushingin taudista, koska koiran oireet viittasivat monin osin tähän häiriötilaan, esim. juoksut jäivät kokonaan pois jo 2-3 vuotta sitten, alkoi ilmetä outoa lihasheikkoutta/lihasvärinää (etenkin jaloista lihakset katosivat - ei pystynyt hyppäämään esim. autoon, sohvalle), useita virtsatie- ym. outoja tulehduksia (silmät, korvat, iho, keuhkot...), sydän- ja hengitysoireita etenkin öisin jne. joita ei aikaisemmin ollut, ja etenkin silmitön/ suorastaan sairaalloinen syöminen/jatkuva nälkä/lihominen, iho-/turkki heikkeni (karvattomia alueita/turkin laatu muuttui himmeäksi ja elottomaksi) vatsanahka roikkui kuin imetyksen jälkeen, vaikka paino nousi ja koira oli pönäkkä jne.).

Cushingin tauti eli lisämunuaisen kuorikerroksen liikatoiminta on etenkin keski-ikäisten tai vanhempien, nimenomaan narttujen kohtalaisen yleinen häiriötila, joka johtuu korkean kolesterolituotannon vahingollisista vaikutuksista koko elimistölle, mikäli sairautta ei ajoissa hoideta.

Tähän tautiin liittyvien moninaisten oireiden perusteella Antjelle tehtiin kaksi erillistä koetta taudin diagnosimiseksi tai pois sulkemiseksi, ensin ns. ACTH-testi, joka tarkoittaa kahta paaastoverinäytettä 1,5 tunnin välein.  Antjen tapauksessa tulos oli ns. rajatapaus, eli aivan viiterajan yläpäässä. Testilomakkeessa todetaan, että ainoastaan 50-85 % koirista reagoi tähän testiin, jolloin suositellaan toista testiä häiriötilan varmistamiseksi, mikäli kyseessä on ns. rajatapaus. Seuraavaksi Antjelle tehtiin ns. Dexametason low dose-testi, jossa näytteet otetaan 4 ja 8 tunnin välein stimulaatiosta. Tämäkin testi oli Antjen kohdalla ns. rajatapapus, (ja testilomakkeessa suositeltiin tehtäväksi jo tehtyä ACTH-testiä). Eli toisenkin testin tulos oli aivan viiterajojen yläpäässä vieläpä niin, että arvo oli noussut 8 tunnin kuluttua, kun sen olisi pitänyt maanantaina Antjea hoitaneen EL:n ja testilomakkeen mukaan normaalitapauksessa laskea 8 tunnin kuluttua.





Testitulosten/rajatapausten perusteella tämän oireyhtymän hoitoa ei Antjelle kuitenkaan aloitettu noin vuosi sitten (ts. pitäydyttiin tiukasti raja-arvoissa) eikä testejä pidetty tarpeellisina uusia, vaikka koiran muut oireet siihen vahvasti viittasivatkin jo 1 - 1½ vuotta sitten...?

Antjen Cushingin tautiin selkeästi viittaavien oireiden ja testitulosten perusteella Antjea maanantaina hoitanut eläinlääkäri, Antjen tapaukseen perehdyttyään, ehdotti Antjelle uusia testejä. Hänen mukaansa ns. rajatapaus on nimensä mukaisesti aina rajatapaus, Antjen arvot olivat kuitenkin korkeita (joka pitäisi huomioida), ja tapaukset ovat aina yksilöllisiä/koirakohtaisia. Eli diagnoosissa täytyisi huomioida kokonaisuus ja koiran tautiin viittaava oireilu. Kaikki koirat eivät reagoi välttämättä testeihin samalla tavalla ja diagnoosi on syytä varmistaa myöhemmin etenkin, jos kyseessä on kahdesti ollut ns. rajatapaus ja näin selkeät oireet kuitenkin olemassa. Kysymyksiin mistä voi johtua esimerkiksi koiran poikkeuksellin kova ruokahalu/lihominen annosten pysyessä kuitenkin samoina tai lihasten surkastumineen (eräänlainen hermostollinen tärinä levossa ymv.) ei otettu kantaa. Aiemmin verenpainetta mitattiin useasti, ja se oli todella korkea - kunnes eräs fiksu eläintenhoitaja arveli Antjen jännittävän kovasti tutkimuksia vastaanotolla ja keksi mitata paineet minun autossani, jolloin verenpaine oli täysin normaali :) Antje oppi jännittämään tutkimuksia.

Tähän häiriötilaan on olemassa lääke, Vetoryl, joka toimii sekä aivolisäke- että lisämunuaisperäisessä Cushingin taudissa hyvin. Lääkehoidon avulla, ja jos lääkehoito aloitetaan ajoissa, koira voi elää aivan normaalia elämää vielä useita vuosia, vaikkakin kontrolliverikokeita tarvitaan säännöllisesti oikean lääkeainepitoisuuden varmistamiseksi.





Uusia testejä ei kuitenkaan Antjelle verikokeiden tulosten saavuttua tarvinnut tehdä.




Cushingin taudista ja sen oireista saa erinomaista tietoa täällä, johon asiatietoon olen myös tässä kirjoituksessa viitannut ja etsiessäni aikoinaan lisätietoa Antjen oireiluun liittyen.






Antjen 9½ vuotta kestänyt elämä päättyi rauhallisesti syliini

Viime maanantain verikoetulosten perusteella Antjen kaikki elintoiminnot olivat lopuillaan, aivan kuin edellä kertomani Kissmon tapauksessa. Myös punasolutuotanto oli loppunut, eli Antjella oli myös anemia (kuten Kissmolla). Akuuttina löydöksenä huomio kiinnittyi kuitenkin huikean korkeisiin, äkilliseen haimasairauteen viittaaviin amylaasiarvoihin (ym. muihin vakavaan sairauteen/tilaan viittaaviin poikkeaviin veriarvoihin). Lääkärin mukaan haima oli käytännössä tuhoutunut kokonaan, eli kyse oli erittäin vakavasta sairaudesta, mikä selitti osaltaan Antjen äkillisesti alkaneen oireilun ja valtavat ylämahaan liittyvät kivut, tajunnan menetyksen ja pahoinvoinnin. Tässä yhteydessä ei ollut täysin varmaa -ilman lisätutkimuksia- oliko kyse pelkästään akuutista, vakavasta, kuolemaan johtavasta pankreatiitista/haimatulehduksesta vai haimasyövästä, jota vm. eläinlääkäri piti myös mahdollisena. Syövän lopulliseksi varmistamiseksi olisi tarvittu leikkaus ja koepalan otto, mutta koiran iän ja erittäin huonon kunnon vuoksi se olisi ollut iso riski ja ylimääräinen kärsimys Antjen tapauksessa eikä siitä olisi ollut enää hyötyä, koska koko elimistön puolustusmekanismi oli jo romahtanut, Haimasyöpä on salakavala, nopeasti etenevä sairaus, jota on useimmiten vaikea todeta jopa Rtg- tai ultraäänitutkimuksin. Ja siinä vaiheessa, kun se todetaan, on usein enää myöhäistä tehdä mitään (näin totesi myös aikoinaan Kissmon oma eläinlääkäri aikoinaan). Leikkaus ei myöskään johda yleensä toivottuun lopputulokseen, vaan koira kuolee leikkauksesta huolimatta.



Haimakudosta tuhoavasta sairauksista/niiden muodoista koiralla voi lukea halutessaan esim. täältä, jossa todetaan mm., että akuutin haimatulehduksen voi koiralla laukaista esim. rasvainen ruoka/lihominen (Antjehan lihoi "kuin itsestään", ja sillä oli epänormaalin kova ruokahalu/jatkuva nälkä, kaikki kelpasi syötäväksi myös ulkona), tietyt lääkeaineet ja jopa shokki. Molemmat, sekä akuutti/vakava että lievempi haimatulehdus koiralla voi johtaa kuolemaan, sairauden vaikeusasteesta riippuen, Ihmisillä pankreatiittiin/haimatulehdukseen on pääasiassa vain kaksi syytä; runsas, pitkäaikainen alkoholinkäyttö ja haimasyöpä.




Vastaanotolla

Antje lepäsi vastaanotolla koko ajan sylissäni, ja jo ennen tutkimustulosten varmistumista huomasin, että sen pulssi oli hidastunut ja se oli hiipumassa tästä maailmasta hiljalleen Sateenkaarisillalle. Eläinlääkäri sanoi kuitenkin ystävällisesti, että jos haluan jättää Antjelle kotona rauhassa jäähyväiset, Antje voidaan nesteyttää ja sille voidaan antaa vahvaa kipulääkettä, mutta se ei auttaisi asiaa kuin korkeintaan vuorokauden, tuskin sitäkään, kun pitäisi jo lähteä takaisin.  Missään nimessä en halunnut enää lisätä Antjen kärsimyksiä, ja yhteisymmärräyksessä eläinlääkärin kanssa päädyttiin eutanasiaan kärsimysten lopettamiseksi.

Tässä yhteydessä on todettava, että koskaan vastaavassa tilanteessa en ole saanut näin empaattista, rauhallista, asiantuntevaa ja osaaottavaa kohtelua eläinlääkärin ja hoitajan taholta. Vaikka potilaita oli paljon ja elinlääkärillä oli leikkaus tulossa, heillä ei tuntunut olevan minkäälaista kiirettä ja he olisivat jaksaneet tukea asiakasta ja keskustella kanssani vaikka kuinka pitkään. Tämä rauhallinen ja empaattinen ilmapiiri valittyi varmasti myös Antjeen. Tämän perusteella olen entistäkin vakuuttuneempi ja varmempi siitä, että jatkossa käytän koiriani pelkästään yksityisillä eläinlääkäriasemilla (mahdollisia päivystystilanteita lukuun ottamatta), joissa ei näyttäydy kiire ja tuloshakuisuus, henkilökunta ei vaihdu jatkuvasti ja henkilökunnalla riittää aikaa ja kiinnostusta koira-asiakkaisiin omina yksilöinään. Siitä huolimatta en tietenkään voi enkä halua väittää, ettei henkilökunta kaikkialla olisi ammattilaisia tai etteivätkö testit olisi luotettavia, mutta tässä tapauksessa ne olisi voinut ainakin kyseenalaistaa.

Antjen saatua rauhoittavan lääkeaineen, se oli vielä jonkin aikaa hereillä ja katseli minua ystävällisesti hyvin tarkasti suoraan silmiin kuin tietäen mistä oli kysymys, tai aivan kuin se olisi halunnut lohduttaa päinvastoin minua! Henkilökunta jätti meidät kahdestaan jättämään jäähyväiset. Vähitellen kivutkin alkoivat varmasti helpottaa, Antje rauhoittui ja vaikutti suorastaan onnellisen ja tyytyväisen näköiseltä (jota jaksoin tässä tilanteessa jopa ihmetellä -  toisaalta se helpotti omaa oloani!). Silittelin Antjea, rapsutin sitä vatsan seudulta varovasti ja puhelin sille rauhallisesti, kuten niin monesti ennenkin näinä kaikkina vuosina. Antje läppäsi vielä yhden kerran tassullaan minua, mikä on aina tarkoittanut sitä, että "rapsuta vielä lisää". Sen jälkeen Antjen kauniit ja viisaat silmät painuivat hyvin levollisesti kiinni ja pulssi hidastui entisestään ennen kuin Antjen 9½ vuotta kestänyt matka päättyi rauhallisesti, arvokkaasti ja levollisesti sylissäni eläinlääkärin tuella, maanantaina iltapäivällä 25.7.2016.

Eläinlääkäri kertoi, että käytänne heidän kohdallaan oli muuttunut koiran avaukseen liittyen. He eivät enää toimita ruumiita Eviraan tai Yliopistollisen Eläinsairaalan patologian laitokselle, vaan omistajan on tehtävä se halutessaan itse heti eutanasian jälkeen, koska heillä ei ole kylmätiloja ruumiiden säilyttämistä varten. Antjen kuoltua olin niin järkyttynyt, väsynyt ja itkuinen, että en mitenkään voinut ajatella pystyväni ajamaan Helsinkiin kaiken kokemani ja valvotun yön jälkeen tietäen, että kuolleen koirani ruumis lepäsi auton takatilassa (olin yksin matkassa).  Eläinlääkäri myönsi, että tämä uusi käytänne on ollut joillekin asiakkaille hieman vaikea mieltää tilanteessa, joka on muutoinkin omistajille raskas, tapauskohtaisesti. Hän ei pitänyt avausta Antjen tapauksessa myöskään välttämättömänä, koska välitön, kuolemaan johtanut syy oli tiedossa. Toiseksi, koira oli jo saavuttanut iän, jolloin koirat keskimäärin sairastuvat vakavasti tai kuolevat johonkin sairauteen - elleivät sitten satu elämään hyvinkin pitkän elämän terveenä, kuten monien koirien tai kooikereidenkin kohdalla on tapahtunut.

Näin ollen, Antjen välitön kuolinsyy oli akuutti, vakava, kuolemaan johtava haimasairaus/haimatulehdus (mahdollisesti haimasyöpä), jossa haimakudos oli tuhoutunut - seurauksena koko immuunipuolustusjärjestelmän/elimistön toimintojen romahtaminen. Sitä, missä määrin akuutti tila oli yhteydessä aikaisemmin kirjoittamiini oireisiin (esim. Cushingin tauti) tai johonkin muuhun, jää spekulaation asteelle. Mitään ei ollut kuitenkaan enää tehtävissä, kuolema oli väistämätön.

Tätä kirjoittaessani Vonne kulkee huoneissa edestakaisin kuin etsien jotakin ja tulee välillä luokseni katsoen kysyvästi, hiljaa vinkuen. Näin se on tehnyt nyt pari päivää iltaisin, kun talo hiljenee. Muske on ehkä jo ikänsäkin puolesta tottunut siihen, että "koiria ja pentujakin tulee ja menee", mutta Vonne selvästi ikävöi vielä äitiään. Molemmat koirat ovat kuitenkin olleet hieman vaisuja ja hämillään, ulkonakin vain tassutellaan hiljakseen? Koira on laumasielu, ja nyt on jokin muuttunut niiden elämässä, Tänäänkin olimme koirien kanssa pitkään ulkoilemassa ja uimassa, jotta koirat saisivat tuttua, mukavaa toimintaa ja huomaisivat, että elämä jatkuu entisenlaisena, vaikka yksi on laumasta poissa.

Antjen elämän kulmakivet

Syntymä

Antje syntyi v. 2007 ainoana pentuna sektiolla Hollannista tuomalleni Finjalle Mäntsälän eläinlääkäriasemalla. Luultavasti joko ammattini puolesta tai eläinkääkäriaseman käytänteiden vuoksi sain olla itse steriileissä leikkaussalivarusteissa synnytyksessä mukana koko ajan, mikä oli todella hieno kokemus. Synnytyksen jälkeen kuljetin emän lämpimään peittoon käärittynä kotiin, ja vastasyntynyt Antje matkusti pienessä, lemmitetyssä korissa etupenkillä (eläinlääkäri täytti muutaman tutkimuskäsineen kuumalla/lämpimällä vedellä, jotka pitivät vastasyntyneen pennun matkan ajan hyvin lämpimänä korissa, anoppini kutoman villasukan sisällä).




Elämän alkutaipale

Leikkauksen jälkeen vastasynnyttänyt emä Finja oli hieman tokkurainen, rauhataton, kuumeinen ja kivulias, vaikka saikin hyvää hoitoa ja kipulääkettä. Maidontuotanto ei lähtenyt tästä syystä heti käyntiin monista yrityksistä huolimatta etenkin, kun pentuja oli vain yksi. Syötimme ja hoidimme pentua kahden tunnin välein miehen kanssa 1-2 vuorokauden ajan, ja pidimme sekä emän että pennun lämpiminä. Kun toinen meistä nukkui, toinen valvoi. Pennun paino ei laskenut, mutta ei juuri noussutkaan. Seuraavana päivänä huolestuin, sillä imemisestä tai sen yrityksistä ja lisäruokinnasta huolimatta totesin, että pentu vaikutti veltolta (vastasyntynyt pentu kuivuu todella nopeasti) eikä paino ollut vieläkään noussut odotusten mukaisesti.







Laitoin pennun jälleen villasukan sisään ja pieneen koriin, ja ajoin nopeasti Nurmijärvelle eläinlääkäriin. Eläinlääkäri kiitteli nopeaa reagointiani, sillä pentu oli jo jossain määrin kuiva (iho ryppyinen) ja parin tunnin kuluttua se olisi ehkä ollut jo myöhäistä. Eläinlääkäri pisti eloktrolyytti-injektion pennun ihon alle, jonka jälkeen se piristyi hetkessä niin terhakkaaksi, että oli ryömiä tutkimuspöydältä alas! Tämän toimenpiteen jälkeen pikku Antje muuttui silmin nähden, ja kotiin tullessamme se alkoi heti pontevasti imeä. Maitoa tuli yhden pennnun tarpeisiin nähden todella paljon koko imetysajan. Finjan emänvaistot heräsivät kukoistukseen samanaikaisesti maidontuotannon kanssa, ja se hoiti ja hoivasi pentua hyvin. Meidän tehtäväksi jäi enää pitää hyvää huolta Finjasta. Antje kasvoi nopeasti, ja siitä kehittyi hyvin vahvaluustoinen ja terhakka pentu.




Erittäin traumaattinen tapahtuma

Antjen ollessa noin 2½-vuotias se joutui aivan yllättäen, ilman mitään tilanteeseen liittyvää syytä tai dominanssiongelmia pahoin tutun koiran hyökkäyksen, suorastaan raivoisan raatelun kohteeksi. Antje meni sokkiin, ja mieheni kiidätti tajuttoman, paljon verta menettäneen koiran suoraan lähimpään eläinlääkärin Nurmijärvelle, edes aikaa ei ehditty varaamaan. Itse olin tuolloin töissä enkä ehtinyt niin nopeasti paikalle. Eläinlääkäriin päästyään mies oli vain huutanut ovelta "hätätapaus", jonka jälkeen mentiin suoraan leikkaussaliin. Hakiessani Antjen illalla heräämöstä, eläinlääkäri totesi tuskin koskaan nähneenä näin pahaa jälkeä. Etenkin toinen jalka oli "kaluttu" aivan paljaaksi, pahoja ryhjeita oli myös muualla kehossa. Hänen mukaansa hyökännyt koira ei voinut olla terve (kuten ei ollutkaan), ja Antjelle jäisi kokemuksesta ja sokista ikuinen henkinen ja fyysinen vamma, vaikka fyysiset vammat paranisivatkin. Jotta koiran pareneminen lähtisi käyntiin tai se ylpäätään paranisi, se ei saisi kokea minkäänlaista stressiä eikä ainakaan tavata enää koskaan päälle hyökännyttä koiraa. Vielä leikkauksen jälkeen ei oltu varmoja, vahingoittuiko mm. jalkahermo pysyvästi ja pystyykö koira enää koskaan kävelemään normaalisti. Näin ei onneksi käynyt, mutta n. 6 viikon toipumisjakson jälkeen kävelemäänkin piti opetella uudelleen. Eläinlääkäri oli valitettavasti oikeassa, sillä aiemmin iloiselle, sosiaaliselle ja rohkealle Antjelle kehittyi pelko vieraita koiria kohtaan, jolloin sen stressinsietokyky (etenkin kohdatessa suoraan kohti tulevia, haukkuvia tai juoksevia vieraita koiria) joutui koetukselle koko loppuelämän ajaksi.



Kuntoutumassa pehmeillä mättäillä kotimetsässä monen viikon sairausloman jälkeen. Oikea etujalka on vielä kipeä, mutta tästä lähti Antje-rassukan toipuminen:



Aika parantaa haavat, ja yleisesti ottaen Antje parani hyvin ja siitä tuli mm. Suomen Muotovalio n. puoli vuotta onnottomuuden jälkeen. Perusluonteeltaan Antje oli sosiaalinen, erittäin ystävällinen, kiltti, iloinen (suorastaan nöyrä) koira, jolla ei ikinä ole ollut mitään ongelmia omien koirien kanssa tai "ystävällismielisten" kaverikoirien kanssa, joihin se sai omassa rauhassa tutustua. Antje tykkäsi käydä näyttelyissä, matkustamisesta ja uusista kokemuksista/paikoista ja kaikesta tekemisestä (perus)sosiaalisen luonteensa vuoksi, mutta vieraiden, etenkin tietynlaisten/isojen koirien kohtaaminen mm. näyttelypaikoilla ahdisti sitä onnettomuuden jälkeen -  ja vielä taas hitusen enemmän sen jälkeen, kun viimeiseksi jääneessä näyttelyssä eräs koira pääsi väentungoksessa nappaisemaan sitä kuonosta. Tämän jälkeen emme enää käyneet näyttelyissä.



Kaksi kaunista pentuetta

Ajan mittaan Antje osoittautui -kokemastaan huolimatta- kuitenkin fyysisen ja psyykkisen terveytensä puolesta jalostuskelpoiseksi koiraksi. Keskustelin asiasta vielä Antjen aikoinaan maailmaan saattaneen eläinlääkärin kanssa ennen astutusta, liittyen aikaisempaan onnettomuuteen/traumaan ja siihen, että Antje itse oli kasvanut ilman pentuesisaruksia. Pohdin mm. sitä, että mahtaako Antje osoittautua hyväksi ja pentuja hoivaavaksi äidiksi, koska oli itse ainoana pentuna syntynyt? Tai synnyttäisikö Antjekin vain yhden pennun? Tosin Antjen äiti Finja hoivasi pikku Antjea hyvin toivuttuaan sektiosta, ja Antjella oli hoivaajina myös silloiset omat koirat (ja myöhemmin muita koirakavereita pihallamme leikkimässä).  Eläinlääkäri ei pitänyt tätä Antjen kohdalla ongelmana, koiran tuntien. Käydessämme progu-testeissä ennen astutusta sekä kahdesti UÄ:ssa Mäntsälässä ennen synnytyksiä, Antje oli henkilökunnan suosikki yhteistyökykyisyytensä ja iloisuutensa vuoksi :)




Huoleni osoittautui turhaksi. Antjen molemmat astutukset sujuivat luonnollisesti ja hyvin, ja se synnytti kaksi kaunista pentuetta, ensimmäisen vuoden 2010 lopulla ja toisen kesällä 2013, yhteensä 9 pentua, (joista yksi pentu viimeisestä pentueesta menehtyi huonosti kiinnittyneen/osittain irronneen istukan vuoksi). Tämä oli havaittavissa/odotettavissa jo viimeisen UÄ-tutkimukseen jälkeen ennen synnytystä. Molempien pentueiden synnytykset Antje hoiti ilman apua itsenäisesti ja pentujaan se hoiti suorastaan esimerkillisen hyvin ja äidillisesti. Antje halusi imettää pentujaan pitkään, leikki niiden kanssa, opetti niille käyttäytymistä ja huolehti niistä luovutukseen asti tunnontarkasti ja hellästi. Vaikka pennut kasvaessaan purivat ja repivät sitä joskus ärsyttävänkin paljon, se ei koskaan hermostunut pennuille. Rakas, kärsivällinen Antje.




Viimeinen sokki

Joillekin ystävävilleni olen jo muutama viikko sitten kertonutkin Antjen kokemasta toisesta sokista, joka tapahtui siis muutamaa viikkoa ennen Antjen kuolemaa. Tosin tämä ei ollut niin totaalisen traaginen tapahtuma kuin ensimmäinen sokki. Olimme koirien kanssa myöhään illalla metsälenkillä, ja oli jo hieman hämärää. Aivan yllättäen puskista juoksi meitä kohti vapaana oleva suurikokoinen, musta koira kovaa vauhtia suoraa meitä kohti (ensin luulin sitä joksikin villieläimeksi...). Itsekin pelästyin..., koiran omistajaa ei näkynyt missään. Antje alkoi huutaa/kirkua suoraa huutoa henkensä kaupalla ja lähti paniikissa juoksemaan karkuun häviten metsään. Onneksi vieras koira ei osoittautunut lopulta aggressiiviseksi ja taisi itsekin pelästyä Antjen huutoa eikä siksi lähtenyt perään, vaan keskittyi tutustumaan Vonneen ja Muskeen. Jonkin ajan kuluttua omistaja saapui paikalle ja pahoitteli Antjen karkaamista, koska alkoi olla jo melkein pimeääkin. Jonkin aikaa huutelin, vihelsin pilliin ja etsin Antjea, mutta sitä ei näkynyt. Hirveä tilanne! Olin jo varma, että se katosi ikiajoiksi, jäisi auton alle ymv. :(



Lopulta päätin viedä Vonnen ja Musken autoon, ja lähteä sen jälkeen etsimään Antjea, mutta Antje olikin juossut autolle, jossa se puoliksi auton alle piiloutuneena tärisi paniikissa. Autoon päästyään Antjen pulssi tasaantui vähitellen ja koko asia unohtui pikku hiljaa - vaikka olin pitkään vihainen ja harmittelin tapahtunutta. Nyt jälkeenpäin olen miettinyt, olisiko tämä tapahtuma voinut laukaista akuutin haimasairauden (kuten yllä olevan linkin takaa voi todeta myös sokin voivan toimia ko. akuutin sairauden laukaisevana tekijänä)?  Maalaisjärjellä ajateltuna ja Antjen aiksempi kokemus ja sen jättämä mahdollinen ikuinen trauma taustalla, en pitäisi sitä aivan mahdottomanakaan...

Tämä kaikki on tietenkin enää vain pelkkää spekulointia, mutta mielenkiintoista tuon sokki-teorian ohella on kuitenkin esim. se, että Cushingin tauti  (ja siihen liittyvä kortikotropiinia vapauttava hormoni "corticotropin-releasing hormone") on ymmärtääkseni yhteydessä myös stressivasteeseen edellä mainittua koira-artikkelia Cushingin taudista ja Wikipediaa lainatakseni.

Lääkäri en ole tai edes yritä olla (vaikka se sellaiselta yritykseltä vaikuttaisikin :D ), eikä sellaista minusta tule. Asian olen kuitenkin käsitellyt loppuun asti, ja se on helpottanut. Tällä kertaa koiran menettäminen ja asioiden käsittely on ollut kuitenkin poikkeuksellisen rankkaa ja kestänyt pitkään johtuen osin varmaan siitä, että Antje oli ensimmäinen kasvattini, jonka elämässä sain olla syntymästä kuolemaan asti. Monta päivää olen ollut, sanoisinko - täysin lamaantunut ja toimintakyvytön :(  Antje oli hieno koira, ja saan olla kiitollinen kaikista yhteisistä vuosista, jotka sain viisaan, ystävällisen ja herkän, kauniin Antjen kanssa viettää. Kaiksesta huolimatta Antjella oli paljon elinikäisiä niin ihmis- kuin koiraystäviä, jotka se tosin valitsi aina itse, ei koskaan toisinpäin :)



Soittaminen ystäville, puhuminen heidän kanssaan sekä kirjoittaminen -etenkin tällaisissa tapauksissa - näyttäisi olevan minulle paras tapa käsitellä vaikeita asioita. Kävin läpi Antjen ja muiden koirien valokuvia - muisteleminen on hyväksi, ja siksi täällä on paljon kuvia (tosin eivät ole välttämättä yhteydessä kirjoitetettuun tekstiin).  Minulle tyypillistä on myös, että yritän aina hakea rationaalisia syitä tapahtumiin, vaikka niitä ei olisikaan, en niitä ymmärtäisi, ne olisivat vääriä tai se olisi turhaa (kuten tässäkin tapauksessa). Tähän kuitenkin uskon: niin ihminen kuin eläinkin on "fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen kokonaisuus" - kaikki vaikuttaa loppupelissä kaikkeen.

Antjea en olisi antanut vielä pois, mutta ymmärrän, että kaikella on aikansa ja paikkansa, ja näin oli Antjelle parasta. Antjen pahan onnettomuuden/trauman jälkeen olen luultavasti aina alitajuisesti tiennyt, että sillä tulee olemaan vaikutusta Antjen elinkaareen. Antje sai kuitenkin elää suhteellisen pitkän ja onnellisen elämän tietäen, että me kaikki rakastimme sitä yli kaiken.



Antjea viimeiseksi hoitanut eläinlääkäri oli laittanut papereiden/eutanasialomakkeen joukkoon kauniin tekstin ja osanoton, (joka on sattumoisin sama runo, jonka aikoinani laitoin kotisivuilleni, kun Inka-springeri kuoli):

"Kun siis kuljet metsässä, jossa kuljimme yhdessä
ja etsit aurinkoiselta pientareelta varjoani
kun pysähdyt kukkulalle katselemaan kaukaisuuteen
ja kädelläsi etsit tapasi mukaan minua
etkä enää löydä ja tunnet surun hiipivän sydämeesi
ole hiljaa.
Sulje silmät.
Hengitä.
Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi.
En ole poissa, kuljen mukanasi aina sinussa."
- tuntematon -

Syvä osanottomme suruunne!"

Viimeinen kuva rakkaasta Antjesta, kuolemaa edeltävänä päivänä:



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti